Matka jatkuu..

Aloitin matkan jo kauan aikaa sitten, matkan jota todellisuudessa ei ole koskaan ollutkaan olemassakaan muualla kuin oman mieleni syövereissä.

Hassua, nyt huomaan miten vaikeaa onkaan kirjoittaa, kun päätin aloittaa kirjoittamaan. Ilmeisesti nyt ei ole vain oikea aika kirjoittaa, sillä ulkopuoleltani vyöryy häiriötekijöiden ryöppy.

No josko nyt yrittäisin uudelleen..

Olen siis pitkään etsinyt sitä jotain joka täyttäisi tyhjyyden jota tunnen sisälläni. Tai pikemminkin tunsin. Aloitin matkani takaisin kotiin, sisälle itseeni kouluttamalla itseni reikihoitajksi, tein hoitoja läheisilleni, mutta eniten kuitenkin itselleni. Hoitojen kautta aloin ymmärtämään elämässä olevan jotain minua suurempaa ja niin syntyi halu löytää Se mikä oli kaikkea tätä suurempaa ja parempaa. Löysin regressioterapian kautta sisäisen lapseni jonka olin "tappanut" halussani kasvaa aikuiseksi niin kovin varhain. Opettelin rakastamaan pienin askelin itseäni, mutta silti jokin tuntui puuttuvan, jokin jonka tunsin olevan olemassa, mutta minulta piilossa. Lainailin kirjoja ystävältäni ja tunsin olevani oikealla tiellä, aloin vahvasti kokemaan etten ollut yksin etsintöjeni kanssa vaan, että moni muukin etsi sitä samaa mitä minäkin.

Kului aikaa ja sitten eräänä päivänä eteeni tuli Ihmeiden oppikurssi. Oli vaikeaa hyväksyä mitään mitä opuksesta luin. Jatkoin silti lukemista ahkerasti ja pikkuhiljaa alkoi palaset loksahtamaan paikoilleen. Aloin huomaamaan kuinka liki kaikissa niissä kirjoissa joita olin lukenut ennen IOKin löytämistä puhuttiin samoista asioista vain eri termein ja eri tavalla, aloin ymmärtämään miten lähes kaikki uskonnot maailmassa pohjautuivat samoihin ajatuksiin. Haa! Kaikki olikin sitä samaa erilaisiin teksteihin vain sisältyneenä.

 

Helpotus ja huojennus valtasi minut ja tunsin enimmäistä kertaa elämässäni olevani kokonainen. Matkani kotiin oli siis alkanut.

 

Nyt vuosia myöhemmin tunnen välillä yhä olevani samoissa lähtökuopissa kuin silloin matkaani aloittaessa. Olen ollut kyllästynyt siihen miten ego toimii, siihen miten minä toimin, olen välillä jäänyt niin kiinni uneen ja junnannut paikoillani kuukausitolkulla, rypenyt itsesyytöksissä ja kaivannut syliä johon käpertyä ja mennä piiloon pahaa maailmaa. Olen ottanut kaiken maailman tarjoaman henkilökohtaisesti ja märehtinyt julmaa ja kylmää kohtaloani. Kaikki tämä on ollut niin hullua, sillä oikeasti en ole sellainen joka miettii tai märehtii yhtään mitään, olen peruspositiivinen ja sydämellinen ihminen. Mutta sekin on vain roolia, kaikki on. Vaihdan roolia lennosta ja otan aina tilanteeseen sopivan roolin. Siis tietysti sellaisen joka minulle itselleni juuri sillä hetkellä sopii.

 

Voi niitä roolien määrää.. ainoa mikä tässä kaikesta tekee hauskaa, siis ihan oikeasti hauskaa, on se, että tajuan omaavani näitä rooleja. En aina juuri sillä hetkellä, mutta joka kerta helpommin ja nopeammin huomaan antaneeni ohjat jollekin roolilleni, egolle siis. Joka kerran, kun sille antaa pikkusormen se vie kyllä koko naisen mennessään. Tätä kirjoittaessanikin otan hetkittäin äidin roolin kuullessani lasten riitelevän taustalla. Äidin rooli on se joka menee päälle lähes huomaamattani. Se on varmaan kaikkein vaikein rooli luopua, sillä olen ollut äitinä jo 17 vuotta ja halunnut olla äiti murrosiän alusta alkaen.

 

On ollut vaikeaa nähdä tai oikeammin on ollut vaikeaa myöntää miten kovasti ego minua maailmassa pyörittääkään. Sanna, hahmo joka on pääroolini tässä maailman unessa, haluaa aina jotain suurempaa ja parempaa, ihanaa elämää. Ei se niinkään halua materiaalisia asioita vaikka murehtiikin välillä siitä, kun rahat on tiukoilla. Se haluaa ja kaipaa romantiikkaa ja helliä sanoja, lasten naurua ja tuikkivia silmiä, hyvää oloa. Se kuitenkin aina vaan kaipaa, se toivoo oppivansa pysähtymään ja rauhoittumaan hetkeen ja harjoittelee niitä kovasti, omasta mielestään tosi kovasti kuitenkin tuntien syyllisyyttä ettei oikeasti yritä ollenkaan. Se on aika huvittavaakin seurata taustalta Sannan elämän kulkua. Sanna ei oikein osaa myöntää olevansa väsynyt ellei sitten sano tai näytä sitä saadakseen sen avulla itselleen huomiota, hellyyttä tai sympatiaa. Sillä on aina koira haudattuna ja sen tunteet heittelee laidasta laitaan.

 

Sitten olen minä, Minä joka seuraan taustalla tätä elokuvaa.. Minulla on varmuus ja luottamus elämään täysin. Tiedän ettei ole mitään pelättävää. Rauhoittelen aika ajoin pikkuista itseäni, roolihahmoani, näyttäen toisen tavan katsoa asioita, Rakkauden tavan nähdä. Olen olemassa koko ajan, on pikkuinen tietoinen minusta tai ei. Minä rakastan kaikkia ja kaikkea. Kun minä olen ohjissa meno on pelotonta, rakkaudellista ja iloitsevaa. Kaikki mitä näen on kaunista ja ihmeellistä.

 

Matka Itseen on lyhyt ja joka kerta matkan taittaa nopeammin ja nopeammin.

 

Pikkuisella on yhä asiaa, kun alkaa korottamaan taas ääntään.. Siis nyt varmasti kaikki ajattelee minun olevan joku skitsofreenikko, kun päässäni juttelee kaksi tyyppiä keskenään. Kumpikin niistä haluaa erilaisia asioita, egomieli haluaa itselleen tuntemuksia ja kokemuksia, jotta voi tuntea olevansa elossa keinoista viis, ja sitten toinen joka on kai sitten se todellinen Itse, joka rakastaa ehdoitta minua ja kaikkia ja ohjaa minua kotiin.

Mutta mitä sitten jos minua pidetään hulluna? Kaikkihan me olemme hulluja tavalla tai toisella kun täällä uneksitaan. ;)

 

Olipa aloitus..

 

Ihanaa päivää kaikille kuitenkin tasapuolisesti! :)